Niin siinä nyt sitten kävi, että joogaopettajakoulutus on tullut päätökseen ja valmistuin virallisesti lempeyden joogaopettajaksi. Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa valmistuminen tuntuu edelleen melkeinpä epätodelliselta. Mihin kokonainen vuosi on taas vierähtänyt? Eikö me enää tavatakaan kuukausittain opiskeluporukan kanssa? Juurihan me aloitettiin.
Pohdiskelevana tyyppinä mieli alkaa jo työstämään kysymyksiä, että mitä seuraavaksi ja mitäpä sitä oikeastaan haluaisi toisille opettaa? Mitä minusta haluaa tulla läpi? Ja toisaalta sitä pohtii, että haluaakohan kukaan ylipäätään tulla tunneilleni? Ja sitä, että opettaminen on itseasiassa yllättävän haastavaa.
Mikä siinä joogan opettamisessa tällä hetkellä sitten mietityttää?
Mitä haluaisin välittää joogasta muille?
Vuosia joogapolkua matkanneena, on joogasta muodostunut itselleni jotakin paljon suurempaa kuin tavallinen harrastus. Täysin joogaan perehtymättömälle tyypille tuntuu melkein mahdottomalta selittää, mitä jooga itselleni merkitsee. Ai, sä harrastat joogaa? Hmm. No joo, harrastan. Tai no en mä oikeastaan harrasta, jooga on vähän niinkuin elämäntapa. Jotakin joka on mukana arjessa ja vapaa-ajalla, työelämässä ja perheessä. Jooga on tässä ja nyt, läsnä melkeinpä koko ajan.
Joogaharjoitus on antanut itselleni älyttömän paljon paitsi kehollisena harjoituksena, myös henkisenä harjoituksena. Työvälineitä oman mielen työstämiseen. Lisännyt myötätuntoa ja lempeyttä itseäni ja muita kohtaan. Kasvattanut kehotietoisuutta ja yleistä hyvinvointia. Arvot elämään ja se, millainen ihminen lopulta haluan olla ovat kaikki seurasta siitä, että otin ensimmäisen askeleeni joogan tiellä.
Mitä tästä kaikesta tiedosta haluaisin sitten välittää muille? Sitä kun haluaisi antaa ihmisille jotakin, mitä on itse joogasta saanut. Mielenrauhaa ja tyyneyttä, apua stressiin. Tilaa kehoon sekä mieleen. Vai jotakin suurempaa? Henkisen heräämisen? Fakta on kuitenkin se, että valtaosa tunneille tulijoista haluaa luultavasti kehollisen harjoituksen, oppia asanoita ja rentoutua. Uuden harrastuksen, josta voi kasvaa myöhemmin jotakin suurempaa.
Kaikkea tietoa ei voi luonnollisesti sisällyttää yhteen kurssiin, saatika tuntiin, joten joogan opettamisessa ja tuntien suunnittelussa on tehtävä valintoja. Vai miltä kuulostaisi asanaharjoitus hengitysharjoituksilla, korteilla, joogan historialla ja filosofialla, kirjoitustehtävillä, pariharjoituksilla ja chakraluennolla höystettynä? Nyt jo alkoi hengästyttää. Vähemmän on enemmän, mitä tulee tähänkin asiaan.
Ja jotta asiat eivät menisi liian yksinkertaiseksi, niin toisaalta mieli paradoksaalisesti pohtii, että antaako 200 RYT koulutus kuitenkin tarpeeksi kattavaa osaamista turvalliseen ja innostavaan opetukseen. Tiedänkö ja osaanko tarpeeksi?
Erilaiset kehot ja tavat oppia:
Joogaopettajakoulutuksen aikana olen tullut myös kipeän tietoiseksi siitä, että se mikä itselle tuntuu hyvälle voi olla toiselle haastavaa, jopa kivuliasta. Esimerkiksi monille rentouttava kuolleen miehen asento eli savasana voi olla jonkun alaselälle minuutteja kestävää jatkuvaa tuskaa. Erilaisten variaatioiden tarjoaminen tunneilla on tärkeää ja mitä enemmän opetan, sitä enemmän olen tähän haasteeseen kohdannut. Tavallaan juuri se, että pääsee itse vaivatta haastaviinkin asanoihin, voi tehdä opettamisesta vaikeampaa. Paras keino tähän on opettaa sitä, mitä itse harjoittelee ja minkä oikeasti osaa jo todella hyvin. Niin hyvin, että pystyy tarjoamaan asanasta erilaisia variaatioita tai kokonaan toisen vaihtoehdon myös niille, joille asento on syystä tai toisesta mahdoton. Kehot kun ovat erilaisia, eikä itse oppilaassa ole mitään vikaa, vaikka joku asento ei tuntuisikaan omalta.
Myös tavat oppia uutta vaihtelevat. Toiset oppivat nopeasti, toiset hitaampaa. Visuaalinen oppija oppii parhaiten katsomalla, auditiivinen kuuntelemalla. Kinesteettinen oppija omaksuu asioita puolestaan tuntoaistin avulla. Ei ole väärää tai oikeaa tapaa oppia, mutta näiden tapojen yhdistäminen vaatii kokemusta ja lukuisia opetustunteja joogaopettajalta.
Tähän lienee paras lääke on harjoitteleminen. Itsevarmuus tekemiseen muodostuu toistojen kautta, joten itse opettamisessa kehittyy – milläs muulla – kuin opettamalla. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka jännittävältä ensimmäisten tuntien pitäminen onkaan tuntunut. Jo ihan siinä ihmisten edessä seisominen kehoni kanssa on uutta. Jotakin, johon en ole tottunut. Voisin puhua ehkä jonkinlaisesta ramppikuumeesta. Tämä jännitys on kuitenkin lähtenyt aina tunnin edetessä pois, mutten olisi uskonut, että joogamaton siirtäminen huoneen etuosaan voi saada tällaisia (täysin luonnollisia ja ymmärrettäviä) fiiliksiä aikaan. Lempeyttä ja myötätuntoa itseä kohtaan, sanoisi joogaopettaja Kaisa varmaan tässä kohtaa.
Itse opettamisesta olen kuitenkin nauttinut ja uskon, että minulla voisi olla oppilaille paljonkin annettavaa.
Joogan opettamisen aloittaminen:
Kolmas asia, joka on pyörinyt mielessä runsaasti on ylipäätään joogan ohjaamisen aloittaminen. Varsinkin pääkaupunkiseudulla on runsaasti joogastudioita, joissa opettaa äärettömän upeita, osaavia ja ihania joogaopettajia. Miten sitä sitten aloittaa omat tunnit aloittelevana opettajana ja haluaako kukaan ylipäätään tulla just mun tunneille? Olenko tarpeeksi hyvä? Kiinnostaako ketään tulla mun tunneille? Eikä aleta edes puhumaan joogatuntien markkinoinnista, yrittäjyydestä ja laskutuksesta.
Ja samassa sitä huomaa, että siellä se sisäinen itsekriitikko taas huutelee ja stressaa tulevaisuudesta, mikä on merkillistä, sillä kyseessähän on jooga! Juuri se asia, jonka kautta saan yhteyden itseeni ja helpotusta arjen kuormittaviin asioihin. Toisaalta ymmärrän nyt myös sen, miksi joogaopettajuuden polulle siirtyessä on hyvä pohtia, mitä tarkoittaa kun ”harrastuksesta tai intohimosta tulee ammatti” ja kuinka se voi vaikuttaa omaan joogasuhteeseen. Asia, joka on aikaisemmin ollut täysin itseäsi ja omaa hyvinvointiasi varten, muuttuukin työksi. Yhtäkkiä myyt osaamistasi ja saat siitä mahdollisesti korvauksen. Kuinka hinnoitella oma osaaminen ja pyytää siitä korvausta? Kuinka oma joogaharjoitus pysyy itseäsi varten siten, ettei tuntien suunnittelu pyöri mielessä harjoituksen aikana.
Eroon ylianalysoinnista:
Lopulta huomaan, että mieli on lipsahtanut ylianalysoimisen puolelle ja palaan tähän hetkeen, sillä kaikesta hapuilusta ja pohtimisesta huolimatta päällimmäinen tunne mielessä on kiitollisuus. Olen kiitollinen, että olen saattanut koulutuksen loppuun ja saanut tutustua uskomattoman ihaniin kanssaopiskelijoihin. Olen kiitollinen, että olen saanut opiskella Kaisa Kärkkäisen sekä monien muiden asiantuntijoiden johdolla. Olen kiitollinen, että olen jo tässä vaiheessa päässyt opettamaan puistojoogaa luonnon helmassa Herttoniemen Kartanolla ja päässyt siten myös harjoittelemaan opettamista.
Tällä hetkellä luotan siihen, että olen ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Mitään pakkoa ja kiirettä minulla ei ole mihinkään, joten antaa asioiden, myös joogaopettjuuden, tapahtua omalla painollaan. Jotenkin vaan tällä kertaa teki mieli purkaa näitä epävarmuuden olotiloja, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että palaset loksahtavat vielä kohdalleen. Ehkä mun tunneille tulee just ne tyypit, joiden kuuluukin tulla.
Nyt ei tarvitse tietää tai stressata tulevasta<3
Lue myös: Heartful Yoga – miksi hakeuduin joogaopettajakoulutukseen?